Kesässä on jotain kummallista.
Suomessa käytetään yksitoista kuukautta siihen, että odotetaan kesää – ja sitten muutama viikko siihen, että yritetään epätoivoisesti pysäyttää se.
Ehkä juuri siksi kesä on hyvää aikaa miettiä asioita, jotka ovat pyörineet omassa päässäni paljon viime aikoina:
Arvoja. Kilpailullisuutta. Kehittymistä. Ja irtipäästämistä.
Ne saattavat kuulostaa toisistaan irrallisilta.
Minusta ne liittyvät lopulta lähes kaikkeen – ihmisen elämästä aina yhteiskunnan päätöksentekoon asti.
Arvot ja kannetut arvot
Arvoista puhuminen on helppoa.
Yrityksillä on arvot verkkosivuilla. Poliitikoilla vaaliohjelmissa. Meillä ihmisillä omissa puheissamme.
Rehellisyys. Oikeudenmukaisuus. Vastuullisuus. Avoimuus. Yhteinen hyvä = hienoja sanoja.
Olen joskus käyttänyt näistä myös käsitettä kannetut arvot.
Kannetut arvot ovat asioita, joita haluaisimme pitää ominamme. Niitä kannetaan mukana puheissa-, juhlapuheissa ja silloin, kun niiden noudattamisesta ei tarvitse maksaa kovin kovaa hintaa.
Todelliset arvot paljastuvat vasta tiukan paikan tullen.
Silloin, kun rehellisyydestä voi olla jopa itselle haittaa.
Silloin, kun oikeudenmukainen päätös ei palvelisikaan omaa etua.
Silloin, kun avoimuus tarkoittaisi jopa omien virheiden näyttämistä.
Silloin mitataan, oliko kyse arvosta vai niistä kannetuista arvosta.
Arvot eivät lopulta ole sitä, mitä sanomme. Arvot ovat niitä periaatteita, joiden pohjalta teemme päätöksemme myös silloin, kun päätös sattuu.
Helsinki Garden ja päätöksenteon arvot
Kesän Helsinki Garden -sotku on ollut tästä ainakin minulle kiinnostava esimerkki.
En tarkoita, että jokaisesta uutisesta pitäisi rakentaa salaliittoa tai etsiä mahdollisimman nopeasti syyllinen.
Kiinnostavaa on ollut myös katsoa tapahtumia arvojen kautta.
Kun samassa pöydässä kohtaavat valta, raha, verkostot, yhteiskunnan etu ja henkilökohtaiset intressit, juhlapuheissa kannetut arvot joutuvat ensimmäistä kertaa oikeaan kuntotestiin.
Politiikassa puhutaan paljon päätöksistä Suomen ja suomalaisten hyväksi.
Hyvä niin.
Mutta todellinen kysymys ei ole, mitä sanomme silloin, kun yhteinen etu ja oma etu kulkevat samaan suuntaan.
Kysymys kuuluu:
Miten toimit silloin, kun ne erkanevat toisistaan?
Kilpailullisuus pakottaa katsomaan peiliin
Tässä päästään asiaan, johon uskon ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin: kilpailullisuuteen.
Kilpailullisuudesta on välillä tehty lähes kirosana.
Minulle kilpailullisuus ei tarkoita sitä, että vieressä olevan ihmisen pitäisi hävitä, jotta minä voisin voittaa.
Parhaimmillaan kilpailullisuus tarkoittaa ympäristöä, jossa jokainen joutuu kohtaamaan oman todellisen tasonsa.
Urheilussa tulostaulu on armoton.
Kello ei tunne selityksiä.
Painot tangossa eivät välitä asemastasi, verkostoistasi tai siitä, kuinka hyvänä urheilijana itseäsi pidät.
Joko rauta nousee tai se ei nouse.
Ja juuri siinä on kilpailullisuuden hienous.
Se antaa palautetta.
Palaute synnyttää mahdollisuuden kehittyä.
Kehitys puolestaan synnyttää yhden voimakkaimmista mielihyvän kokemuksista, jonka itse tunnistan: tunteen ja palautteen siitä, että olen olen tehnyt jotain oikein.
Ei siksi, että joku toinen olisi huonompi.
Vaan siksi, että kehityin.
Kehittyminen tuntuu hyvältä
Ihminen tarvitsee onnistumisia.
Mutta olen alkanut ajatella, että vielä enemmän tarvitsemme kokemuksen etenemisestä.
Ensimmäinen juoksulenkki tuntuu hirveältä.
Sitten huomaat juoksevasi saman matkan helpommin.
Ensimmäinen esiintyminen jännittää.
Kymmenennellä kerralla huomaat hallitsevasi tilanteen, johon aikaisemmin astuit kädet täristen.
Salilla paino, joka ei kuukausi sitten liikkunut senttiäkään, nouseekin ylös.
Siinä hetkessä tapahtuu jotain paljon suurempaa kuin yksi onnistunut suoritus.
Ihminen saa konkreettisen todisteen: Minä pystyn.
Ja se tuntuu helvetin hyvältä.
Kilpailullisuus luo mittarin, mutta sen tärkein vastustaja ei välttämättä löydy viereiseltä radalta.
Usein se löytyy peilistä – minä vastaan minä.
Sama pitäisi uskaltaa tehdä yhteiskunnassa
Ehkä juuri siksi kaipaan kilpailullisuutta myös yhteiskuntaan ja päätöksentekoon.
Kilpailullinen ihminen joutuu hyväksymään palautteen.
Kilpailullinen yritys joutuu muuttumaan, jos asiakkaat eivät enää halua sen tuotteita.
Kilpaurheilija joutuu harjoittelemaan lisää, jos joku toinen juoksee kovempaa.
Mutta mitä tapahtuu järjestelmälle, jossa huonosta suorituksesta ei seuraa mitään?
Jos tuloksia ei aidosti mitata, epäonnistumista ei tarvitse kohdata eikä toimintaa tarvitse muuttaa, kehityksen tärkein moottori katoaa.
Silloin syntyy helposti maailma, jossa selitykset alkavat korvata tuloksia.
Minusta kilpailullisuus ei ole ihmisyydelle kirosana, vaan lapio tai kirves jolla ihmisyys kaivetaan esille.
Terve kilpailullisuus on kehittymisen moottori: Ihmisessä. Yrityksessä. Joukkueessa. Ja kokonaisessa valtakunnassa.
Mutta kaikkea ei voi voittaa
Tässä kohtaa oma elämäni on opettanut minulle jotain, mitä nuorempi minä ei olisi ehkä halunnut kuulla.
Kaikkea ei voi ratkaista yrittämällä enemmän.
Minulle irtipäästäminen on ollut vaikea sana.
Olen rakentanut suuren osan elämästäni päinvastaisen ajatuksen ympärille. Älä luovuta. Tee enemmän. Yritä uudelleen. Kestä vielä hetki.
Mene vaikka seinästä läpi.
Sillä mentaliteetilla voi rakentaa paljon.
Mutta sillä voi myös hakata päätään samaan seinään vuosikausia ja kutsua sitä sinnikkyydeksi.
Viisaus taitaa olla siinä, että oppii erottamaan toisistaan kaksi täysin eri asiaa:
Milloin pitää yrittää vielä kerran – ja milloin pitää päästää irti.
Turun saariston illuusio
Minulla on ollut tänä kesänä yksi tapa yrittää pysäyttää aikaa – Turun saaristo.
Siinä on jotain lähes epäreilua.
Kun kaupungista ajaa saaristoon, tiet kapenevat. Talot harvenevat. Meri alkaa pilkahdella puiden välistä.
Ja jossain vaiheessa myös pää hiljenee.
Saaristossa syntyy helposti illuusio siitä, että aika olisi pysähtynyt.
Ja ehkä juuri sitä minäkin olen sieltä joskus hakenut.
Paikkaa, jossa mikään ei muuttuisi.
Kun muu elämä ympärillä muuttuu, saaristo tarjoaa hetkeksi mahdollisuuden kuvitella, että ajan voisi pysäyttää.
Mutta sehän on illuusio, toki se aika kulkee sielläkin. Lapset kasvavat. Ihmiset muuttuvat. Vanhemmat vanhenevat. Rakennukset rapistuvat.
Kesät vaihtuvat.
Ja lisäksi: me itse emme koskaan palaa sinne täysin samoina ihmisinä kuin sieltä edellisen kerran lähdimme.
Irtipäästäminen ei ole luovuttamista
Tämä ero on ollut minulle tärkeä ymmärtää – Irtipäästäminen ei tarkoita luovuttamista.
Luovuttaminen voi tarkoittaa sitä, että lopettaa yrittämisen asiassa, johon voisi vielä vaikuttaa.
Irtipäästäminen tarkoittaa sen hyväksymistä, ettei kaikkeen enää voi.
Et voi tehdä toisenlaista päätöstä viisi vuotta sitten.
Et voi estää lastasi kasvamasta.
Et voi pitää yhtä kesää hengissä loputtomasti.
Et voi hallita muiden ihmisten valintoja.
Et voi muuttaa eilistä.
Mutta voit kilpailla huomisesta.
Voit harjoitella.
Voit oppia.
Voit muuttaa mielipidettäsi.
Voit myöntää olleesi väärässä.
Voit rakentaa jotain uutta.
Voit tulla paremmaksi.
Mistä pidämme kiinni – ja mistä päästämme irti?
Ehkä arvot, kilpailullisuus ja irtipäästäminen liittyvät lopulta juuri tähän.
Arvot kertovat siitä, mistä emme ole valmiita luopumaan.
Kilpailullisuus pakottaa meidät kysymään, missä meidän pitää kehittyä.
Ja irtipäästäminen opettaa hyväksymään, mitä emme enää pysty muuttamaan.
Jos arvostan rehellisyyttä, minun täytyy joskus päästää irti tarinasta, jonka olen kertonut itselleni.
Jos arvostan kasvua, minun täytyy kestää tieto siitä, etten vielä ole tarpeeksi hyvä.
Jos arvostan vapautta, minun täytyy lakata yrittämästä kontrolloida kaikkea.
Jos arvostan perhettä, minun täytyy hyväksyä, ettei yhteinen aika ole loputon.
Ja jos yhteiskuntana väitämme arvostavamme avoimuutta, oikeudenmukaisuutta ja yhteistä etua, meidän täytyy kestää myös päätöstemme kriittinen arviointi.
Sillä juuri silloin selviää, puhummeko arvoista vai kannammeko niitä vain mukanamme silloin, kun ne eivät paina liikaa.
Kesää ei tarvitse pysäyttää
Ehkä minun ei enää tarvitse yrittää pysäyttää aikaa saaristossa. Voin vain olla siellä.
Katsoa merta. Kuunnella hiljaisuutta.
Antaa lasten kasvaa.
Antaa kesän mennä.
Ja hyväksyä sen, että seuraavana kesänä kaikki on taas vähän eri tavalla. Minä mukaan lukien.
Ehkä elämässä ei lopulta olekaan kyse siitä, kuinka tiukasti pystymme pitämään kaikesta kiinni.
Vaan siitä, että opimme tunnistamaan, mistä kannattaa pitää kiinni – ja mistä on aika päästää irti.
Arvoista kannattaa pitää kiinni – Ajasta ei pysty.
Ja ehkä juuri siinä on tämän kesän tärkein oppi.
